Live dates
22.10.2010 Tallinn, Estonia, Club Rockstars (w. Rapture, Thrashless)
29.10.2010 Vaasa, Hullu Pullo (w. Ghost Brigade)
imperiumi.net (FIN)
By Antti Korpinen

Uransa dark metalilla aloittanut vaasalaislähtöinen Throes of Dawn oli Thy Serpentin jälkeen ensimmäisiä "äärimmäisempiä" bändejä, joihin tutustuin itse ostamieni levyjen kautta. Sekä vuoden 1999 Dreams of the Black Earth että julkaisuajankohdaltaan vain vuotta nuorempi Binding of the Spirit edustivat koskettimilla marinoitua ja luontoromantiikalla höystettyä, melankolisesti polveilevaa mutta tarpeen mukaan myös ärhäkkää metallia, joka tuolloin oli itselleni koko lailla kovinta mahdollista musiikkia.

Sitten bändi jotenkin vain katosi kartaltani - eikä ainoastaan sen parin kuukauden ajaksi Binding of the Spirit -levyn jälkeen, kun bändi oikeasti oli "hajonnut". Edes vuonna 2004 ilmestynyt Quicksilver Clouds ei sitä kartalleni palauttanut. Kun huhut kertoivat, eivät ainoastaan bändin musiikin pehmentymisestä, vaan suoranaisesta oikean suunnan hukkaamisesta, olin melko varma, etten ikinä tulisi omasta halustani kuuntelemaan uutta musiikkia tältä bändiltä. Ensimmäinen The Great Fleet Of Echoesilta irrotettu näytekappale riitti kuitenkin komeasti palauttamaan uskon bändin kykyihin.

The Great Fleet Of Echoes - kuten perusteettomasti ignoroimani Quicksilver Clouds - on kieltämättä reilusti pehmeämpi ja ilmavampi kuin bändin kolme ensimmäistä albumia. Se on lähempänä Tiamatia, Anathemaa ja jopa Pink Floydia kuin Thy Serpentia tai vanhaa Katatoniaa. Ja jo nyt runsaan kuuntelun perusteella se on myös helvetin kova levy! Entropy on pitkine ja viipylevine syntikkaintroineen sekä David Gilmouria muistuttavine kitarasooloineen silkkaa Floydia. Maistiaisbiisinäkin ollut ja ennakkoon levyn heikoimmaksi kappaleeksi ennustamani Velvet Chokehold ottaa sekin levyn muita biisejä hivenen ärhäkämpänä biisinä paikkansa levyn intensiteetin nostattajana. Se on edelleen ehkä lätyn ainoa "ei niin kova" biisi, mutta varsin seesteisessä levykokonaisuudessa sen paikka on perusteltu.

Levyn rauhallisimmat raidat Soft Whispers Of The Chemical Sun, Lethe ja Blue Dead Skies ovat äärimmäisen kauniita, säröttömiä mutta silti syvälle lihakseen asti pistävän tunteikkaita sävellyksiä. Ne ovat myös soundeiltaan kokeilevia ja mielenkiintoisia paloja. Lähemmäs kahdeksaa minuuttia kipuavat moniosaiset Slow Motion ja The Great Fleet Of Echoes edustavat puolestaan albumin progressiivisempaa laitaa ja esittelevät kuuntelijalle levyn ikään kuin pienoiskoossa. Loput raidat - etunenässä ehkä Ignition Of The Grey Sky - ovat ehkä huomaamattomankin monipuolisia ja -tasoisia ja myös omaperäisiä kappaleita; samanaikaisesti ilmavia mutta kuitenkin painavia ja jopa painostavia. The Great Fleet Of Echoes onkin yksi niistä levyistä, joiden voi sanoa toimivan kokonaisuutena ilman, että kommentilla viitataan yksittäisten hittibiisien puutteeseen. Runsaat ja kekseliäät sovitukset sekä tarttuvan tunteikkaat melodiat takaavat jokaisessa biisissä sen, että löydettävää riittää vielä loppuvuodesta, kun tämä levy lyödään omalle top10-listalle.

9/10

18.02.2010, Antti Korpinen

Inferno magazine (FIN) 2/2010
By Matti Riekki

Hienon musiikin vetovoima piilee hyvin usein ristiriidoissa, ja The Great Fleet of Echoes on tästä paraatilipuin koristeltu esimerkki. Se leijuu raskaasti. Se on pahaenteinen mutta niin kaunis. Se kuulostaa tutulta mutta ennenkokemattomalta. Sen kaiku on rauhoittava ja levottomuutta herättävä. Tämä kaikki yhtä aikaa.

Kotimaan veteraanisarjaan luettava Throes of Dawn on onnistunut aiemminkin, etenkin vuosikymmenen vanhalla albumillaan Binding of the Spirit. Tämä kuusi vuotta edeltävän Quicksilver Cloudsin perään saapuva pitkäsoitto on kuitenkin yhtyeen paras levykokonaisuus. Siitä ei ole muutaman soiton jälkeen juuri epäilystä.

Albumin yleisote on rauhaisa, jopa raukea, ja kuulija herää sen luomista kuvitelmista vain kun bassorumpua poljetaan nopeammin ja lujempaa kuin unennäkö sallii. Tämä on metallia taivaanrannanmaalareille.

Throes of Dawn ottaa eniten yhtyeiltä, jotka eivät ole vieraita 1970-luvun psykedelialle. Anatheman melankolia on läsnä, uudemman Amorphisin henkeä voi aistia joissain laulumelodioissa ja -suorituksissa. Ilmiselvin esi-isistä on kuitenkin edelleen loistonpäiviensä aikainen Tiamat, joka kuuluu siellä täällä, rehvakkaimmin Chloroform-biisissä, jonka linjoja löytää ruotsalaisyhtyeen Wildhoney-mestariteokselta (1994).

Komeaa pinkfloydiaanista otsikkoa kantava The Great Fleet of Echoes on helppolukuisista influensseistaan huolimatta erittäin tyylitajuinen biisikasauma. Sen vaikutus on erilaisista lähtökohdista huolimatta sama kuin viimevuotisella Ghost Brigade -kakkosella; nyt lakaistaan lattioita, ei kurkita pölypallona maton alta.

Ei yhtään huonoa kappaletta, ei edes heikonlaista. Jumalattoman hyviä sen sijaan piisaa. Tämän aamunkoiton kurimuksessa kelpaa riutua.

4/5


Soundi (fin)
By Marko Säynekoski

Vaasalainen Throes of Dawn lukeutuu bändeihin, jotka eivät ole selvinneet elämästä helpolla. Bändi on pakertanut hommia toistakymmentä vuotta. Välillä levyjen väliin on jäänyt pitkiäkin aikoja, kuten nyt, koska Quicksilver Clouds ilmestyi kuusi vuotta sitten. Yhtyeen levyt ovat kuitenkin olleet pidettyjä.

Voisi kuvitella, että vastoinkäymiset ovat olleet Throes of Dawnille pelkkää bensaa liekkeihin, sillä moisista hankaluuksista on varmasti herkullista kaivaa mielentiloja, jotka muuttaa sävellyksiksi. Levy lähtee heti aloitusraidalla Entropy leijailemaan uljaasti. Bändin äänimaalailu muistuttaa paikoittain The Gatheringin parhaiden päivien tyyliä, ja vaikka sävellykset lähtökohtaisesti ovatkin minimalistisia, niiden sovituksissa bändi hyödyntää tyylikkäitä keinoja. Throes of Dawn tarjoilee myös yllättäviä hetkiä, sillä Soft Whispers of the Chemical Sun on kuin spaghettiwesternin siittämä vankkaan metallivällyyn kääritty kantrivauva.

Välillä laulaja Henri Koivulan ääni muistuttaa väkevästi Dead Can Dancen Brendan Berryä. Kun näin on, lopputuloksesta ei olla pitämättä. Throes of Dawn on saanut aikaan väkevän levyn, joka on samalla yllättävän terapeuttinenkin kokemus.

4/5

Stalkermusic (FIN) www.stalkermusic.com
By Juho Mikkonen

Lukuisilla raskaaseen musiikkiin edes jollain tavalla liittyvillä keskustelupalstoilla käydään monesti keskustelua niistä yleisistä kriteereistä, jotka määrittävät kaikkea laadukasta metallia tai oikeastaan mitä tahansa kelvolliseksi luokiteltavaa musiikkia. Näinkin subjektiivisessa keskustelussa yksi asia on varmaa: erilaisia näkemyksiä on yhtä monta kuin näkemyksen esittäjiä. Toisten mielestä metalli ei eroa populaarimusiikista millään olennaisella tavalla, ja parhaat metallibändit vain siirtävät menestyksellisesti pop-kaavan ja tarttuvuuden hieman painavampaan asuun. Sitten on niitä, joiden mukaan raskaita alkuaineita sisältävä säveltaide on aivan oma olionsa, ja sen sukulaisuus muuhun musiikkiin on vähintäänkin kaukaista, mistä syystä paras metalli syntyy niissä hyppysissä, jotka pystyvät hylkäämään iänikuiset musiikkilliset konventiot. Henkilökohtaisesti olen huomannut, että meikäläiselle uppoaa loppujen lopulta parhaiten sellaiset albumit, joissa muusikot tuntuvat ottavan vaikutteita vapaasti omien oikkujensa mukaan sieltä täältä ja heittävät ne samaan sekoittimeen välittämättä siitä, millainen pirtelö sieltä lopulta tulee. Tällaisissa levyissä ja tällaisessa musiikissa jollain tavalla aistii sen, että kukaan ei ole tiennyt, miltä lopputulos oikein kuulostaa, vaikka tämä ei todellisuudessa olisikaan aivan täysin asian laita. Joka tapauksessa, albumi, joka pystyy tarjoamaan jonkinlaisen matkan, epävarmuuden ja ennakoimattoman prosessin tunteen, ovat aina genrestä riippumatta niitä teoksia, joita meikäläinen lopulta kaivaa levyhyllyn uumenista vuosi toisensa jälkeen. Throes of Dawnin järjestyksessään neljäs täyspitkä, The Great Fleet of Echoes, on juuri tällainen levy.

Palatakseni ajassa taaksepäin täytyy myöntää, että aikaisempien pätkien perusteella en ollut liiemmin innostunut Throes of Dawnin melodisesta mutta ärhäkkäästä dark metallista, joka laadukkuudestaan huolimatta kuulosti korvaani niiltä monilta vastaavilta bändeiltä ja albumeilta, jotka ovat unohtuneet alkuinnostuksen laannuttua viimeistään kymmenen kuuntelukerran jälkeen. Arvostelupinoni päällä jököttävä The Great Fleet of Echoes löysi sekin tiensä soittimeeni vain neuroottisen oikkuni vuoksi ottaa levyjä käsittelyyn siinä järjestyksessä, kuin ne arviopakassa makaavat. Suureksi hämmästyksekseni kuulokkeeni alkoivat välittää jotain aivan muuta, kuin olin odottanut. Jouduin jopa lopettamaan juuri aloittamani sormien pyörittelyn tarkastaakseni, olinko vahingossa laittanut Pink Floydin Pulse-livespektaakkelin soimaan, sillä avauskappale Entropyn viipyilevä intro viritti aistini välittömästi Shine on You Crazy Diamondin vaatimaan unenomaiseen valvetilaan. Pulsen molemmat levyt olivat kuitenkin kotelossa, ja empiirinen tutkimus osoitti sen, että soittimessa todellakin oli Throes of Dawnin uusin rykäisy, joten tilanteessa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin heittää kuulokkeet takaisin korville, laittaa sormet uudestaan rullaamaan ja pyöräyttää kiekko läpi. Tämän ensimmäisen kuuntelun jälkeen otin muutaman syvän henkosen, kirjoitin jotain muistiinpanoja arvostelua varten, pyyhin ne pois ja päätin laittaa The Great Fleet of Echoesin uudelleen soimaan. Tästä on nyt aikaa noin puolitoista kuukautta ja valehtelematta varmasti kolmisenkymmentä pyöräytystä, enkä vieläkään oikein osaa sanoa albumista muuta järkevää kuin sen, että kyseessä on aivan mieletön pläjäys.

Throes of Dawnin painopiste on siirtynyt äärimetallista aivan täysin johonkin toistaiseksi määrittelemättömään raskaan musiikin ikeeseen, joka on kuin sulatusuuni mitä erilaisimmille vaikutteille välttäen kuitenkin kaikkea teennäisyyttä ja päälleliimattua kokeellisuutta. Jos tälle hyvin abstraktille luonnehdinnalle haluaa jotain konkretiaa, voisi kuvitella esimerkiksi niitä sävellyksellisiä sfäärejä, joissa The Gathering piipahti How to Measure a Planet-albumillaan tai joissa nyky-Anathema ja -Cathedral ovat viipyneet jo useamman vuoden. The Great Fleet of Echoes ei ehkä Anathemaa lukuunottamatta kuulosta kovinkaan paljoa edellä käyttämältäni, sekalaiselta viiteryhmältä, mutta jotain samaa näillä kaikilla on niiden tavassa soida tummasti, viipyilemättä ja kompromissittomasti tietynlaisesta helposta kuunneltavuudestaan huolimatta, mitä ei tässä tapauksessa pidä ottaa negatiivisena määreenä. Suurin inspriraation aihio Throes of Dawnille tuntuu kuitenkin olevan 70-luvun moninainen rock-musiikin perintö, jota hyödynnetään nimenomaan uuden luomiseen eikä kopioimiseen. Kitaroissa on koko albumin mitassa aimo annos David Gilmouria, kun taas esimerkiksi Soft Whispers of the Chemical Sun-kappaleen laulusovituksissa voi kuulla kaikuja esimerkiksi Eric Bloomista. Nykystandardeihin täydellisesti sopiva, modernin kirkas ja erotteleva tuotanto- ja miksausjälki tuo kaikesta huolimatta enemmän mieleen 70-luvun kuin turboahdetun uuden vuosituhannen. Soittimet, laulut mukaanlukien, eivät hypi silmille, vaan ovat jossain tuolla kaikuvine rumpuineen ja eteerisine koskettimineen. Juuri, kun kuvittelee saaneensa niistä kiinni ja koonneensa se helposti hallittavaan sulkeisjärjestykseen, melodiat, riffit ja rummut karkaavat omille teilleen hitaasti mutta saavuttamatta. Jos tämä fiilistely kuulostaa jollain tavalla teennäiseltä, kannattaa kuunnella vaikka heleän akustisen kitaran ryydittämä Lethe, niin tietää, mistä puhun.

Suurin ero entiseen on varmasti se, että uusimmalla levyllään Throes of Dawn on jättänyt huutolaulut melkein minimiin, mikä on ratkaisuna erittäin toimiva muuhun musiikilliseen uudistumiseen sovitettuna. Huutolauluja käytetään kuitenkin edelleen sopivana höysteenä todella tyylikkäästi, kuten esimerkiksi kappaleessa We Have Ways to Hurt You, joka nivoo tietyllä tavalla yhteen sekä bändin kokonaisvaltaisesti uudistuneen soundin että suomalaiseen metalliin alkuaikojen Amorphiksesta lähtien olennaisesti kuuluneet valittavat kitarat. Joka tapauksessa, perehdyin tutkimusmielessä pintapuolisesti myös bändin edelliseen albumiin, Quicksilver Clouds, ja pitää rehellisyyden nimissä tunnustaa, että muutos ei ole kokonaisuutena tarkastellen ollut niin valtava kuin lähes sokkona muistelin, ja The Great Fleet of Echoesin voi nähdä kaikesta huolimatta jonkinlaisena jatkumona Throes of Dawnin tuotannossa. Periaatteessa tällaisilla tarkasteluilla ei ole kuitenkaan mitään väliä, sillä yhtyeen uusi levy on kaikesta, jopa bändistä itsestään, jollain tavalla riippumaton tuotos, joka on yhtä aikaa sekä ajankuva vaasalaisviisikosta vuonna 2010 että ajan patinaa vastaan hampaat irveessä taisteleva, ajaton levykokonaisuus, jota on mukava luukuttaa vielä kiikkutuolissa piippua imeskellen. Paljon saa tapahtua, jotta The Great Fleet of Echoes ei olisi yksi tämän vuoden parhaita levyjä.

4,5/5

Mescaline Injection (DE) www.mescaline-injection.de
By ME

Echos im goldenen Hain

“The Great Fleet Of Echoes” ist ein gut gewählter Titel für die neue CD der Finnen THROES OF DAWN. Denn die zehn Songs sind in der Tat wie ein Echo aus fernen Tagen, Jahren, Jahrhunderten. Die letzte, experimenteller als ihre drei Vorgänger ausgefallene Veröffentlichung der Band “Vertigo” liegt sechs Jahre zurück. THROES OF DAWN greifen den Faden auf. Die früher dominierenden gemeinen Black Metal-Vocals wurden noch weiter zurückgeschraubt; sie tauchen nur noch rudimentär auf. Vorherrschend ist der ein wenig an ihre Landsleute YEARNING erinnernde traurig-intonierte Klargesang.

Lassen wir doch am besten der Band das Wort: “There is a flow in the music like never before, introducing yet another, diverse face of the band. Subtle and melancholic, atmospheric and profound, “The Great Fleet Of Echoes” is a clear expansion in the bands songwriting.” Dem ist nichts hinzuzufügen. Die Musik ist immer im Fluss, sanfte Leads, welche durchaus, wie im Opener auch mal an CLAPTON oder KNOPFLER erinnern, setzen Akzente, welche von den charismatischen, sagen wir vom in Herbsttönen eingefärbten Timbre des Fronters gedehnt, weiter getragen werden.

Die hymnisch-instrumentalen Passagen älterer Alben, welche Assoziationen weckten an mittelalterliche Wanderungen über grüne Wiesen, Felder, Wälder, durch goldene Haine zur Stadt auf fernen Anhöhen (da waren sie eine veritable Konkurrenz für SUMMONING), sind dem Ausdruck einer progressiveren, manchmal auch moderneren Naturverbundenheit gewichen. Dennoch, wir halten stets Verbindung zur Vergangenheit. Noch immer wird gewispert, ertönen ferne Glockenschläge, ist da ein Akkordeon zu hören? Wir zögern, denn was erwartet uns hinter der Furt? Hall, eine wohldosierte Portion Bombast und diese auch bei anderen guten Genrebands zu findende Balance aus Euphorie und Melancholie sind typisch für THROES OF DAWN.

Sanfter sind sie geworden. Doch dunkel tönen sie immer noch, auch rätselhaft. Und der Zugang zur verwunschenen Märchenwelt ist ein anderer als auf “Dreams Of The Black Earth”, der Schlüssel nicht rostig, sondern golden. Es ist, als wäre unsere Behausung nach unserer Rückkehr in einen einhundertjährigen Schlaf verfallen und von Spinnweben umrankt. THROES OF DAWN vertonen einen Traum, versetzen in Trance, in die Welt magischer Wälder, verzauberter Königskinder, den schwarzen Verwünschungen unendlich alter weißbärtiger Waldmännchen. Nicht selten ist der Fluss der Welt voll unerträglicher Einsamkeit, eine Nähe zu OPETHs Hörbildern ist durchaus gegeben: das verlassene, verfallene Blockhaus im herbstlichen Wald, die uralten Fotos in den seit langer Zeit aufgegebenen Zimmern, der halbblinde Spiegel, der seit langem erloschene Kamin.

Die selten eingesetzten gefauchten Stimmen bilden gerade durch ihre längere Abwesenheit einen starken Kontrast zum atmosphärischen Fluss, zur goldenen Flut der Echos; Rumpelstilzchen wartet nicht in jedem Forst, sondern taucht überraschend in Erscheinung. Elektrotupfer erscheinen wie Sonnenflecken auf moosbedeckten Steinen, verschwinden in Sekunden. Emotionale Gitarrenleads und -soli, stille Klavierakkorde und differenziertes Schlagzeug durchströmen die Adern des Schmetterlingsflügels, geben Kraft. Die CD sollte man laut hintereinander hören, dann entfaltet sie ihre Magie. THROES OF DAWN sind eine der besten Bands aus Finnland. “The Great Fleet Of Echoes” bestätigt das eindrucksvoll. Diese Musik könnte älteren AMORPHIS-Anhängern ebenso gefallen wie OPETH-Fans oder Freunden von LAKE OF TEARS. Und SUMMONINGs Gefährten!

9/10

26.2.2010 ME


Roarezine
By Ben van Kempen

Throes Of Dawn is een Finse metalband, die sinds 1994 een vorm van metal maakt met een dikke laag duistere atmosfeer met een vleugje progressiviteit. Een combinatie van cleane en rauwe vocalen vormt de essentie samen gitaren en synthesizers. Dit klinkt allemaal behoorlijk gewoontjes, aangezien dit soort bands in Finland aan de bomen groeien. Toch is er bij Throes Of Dawn zeker wat meer aan de hand. The Great Fleet Of Echoes is het nieuwste poëtische juweeltje van het vijftal.
De tien nummers rollen met een zoete pracht van de cd af. Op vele momenten doet Throes Of Dawn op dit album denken aan Anathema, die tegenwoordig enigszins vergelijkbaar klinkt, al houdt Throes Of Dawn zich vaker bezig met het zachtere, gevoelige werk. Dankzij de geladen stem van zanger Henri Koivula zal de luisteraar zich al snel kunnen onderdompelen in de sfeer die The Great Fleet Of Echoes uitstraalt - duistere, maar prachtige eenzaamheid.

Maar ook als Throes Of Dawn hardere geluiden laat horen is het album heerlijk. Luister maar eens naar 'Velvet Chokehold', die dankzij de rauwere vocalen en de hardere gitaren een stuk heftiger klinkt hier en daar. De synthesizer voegt tevens nog een beetje industrial toe. Toch is ook dit nummer absoluut niet hard op de manier dat metal meestal is - de zachtere, rustigere passages in hetzelfde lied zijn daarvoor nog veel te aanwezig. In plaats daarvan zorgt het contrast ervoor dat die gevoelige stukken nog meer tot hun recht komen.

The Great Fleet Of Echoes is een geslaagde duistere plaat, die goed past bij grauwe herfstige dagen. Throes Of Dawn mikt er duidelijk op om de luisteraar te overspoelen met gevoelige, duistere geluiden en diegenen die daar voor ontvankelijk zijn zullen goed kunnen genieten van dit prachtige album.

4/5

Passzio.hu (HUN)


Mondhatni, a puszta véletlennek köszönhetően akadtam bele a finn zenekar ötödik lemezébe, azonban első hallásra levett a lábamról, és nem is voltam rest megrendelni a hazai terjesztőn keresztül a kiadótól. A finn posta gyorsaságának hála, mindösszesen három nappal később már szövegkönyvvel a kézben adtam át magam a szomorkás hangvételű muzsika nyújtotta élvezetnek. Igen, az olyan csapatok hatása, mint a Katatonia, az Anathema, vagy az In the Woods... szinte tapintható, de a Pink Floyd is komolyan rányomta bélyegét a zenére...

Mivel nem is olyan rég az alapító gitáros Jani Heinola egy e-mailos interjún keresztül adott némi betekintést a történetükbe, így erre most nem térnék ki külön. Magát a zenét szavakkal leírni már jóval nehezebb, mert a lélekre gyakorolt hatása nem egzakt dolog, és valószínűleg mindenki másként éli meg. Egyeseket eleve taszít, hogy alapvetően a szomorkás, melankolikus hangulat az uralkodó, amelyhez nagyban hozzájárul a sűrűn előforduló akusztikus hangvétel. Másoknak meg ez áll legközelebb az ízléséhez, amikor a reményvesztettség táplálta nyomasztó érzés sötét fellegként lengi körbe, amelyen csupán itt-ott tűnik át némi fénysugár. Pontosan ezt kínálják finn barátaink közel egy órában.

A fentebb hivatkozott interjúban Jani megemlíti, hogy anno black/death metal csapatként kezdték, de őszintén szólva ebből nem sok maradt meg. Pontosabban csupán Henri helyenként hörgésbe váltó éneke, de ez sem igazán mérvadó. Sokkal inkább jellemző az a fajta stílus, amit nagyjából Tomi Joutsen (Amorphis) képvisel. Zeneileg is akad némi rokonság, de a végeredmény mégis eléggé eltérő, mivel jelen esetben a visszafogott hangvételű szerzemények csak ritkán gyorsulnak fel. Nyoma sincs kapkodásnak, megfontoltan építik fel a nem kevés progresszív hatást (a’la Porcupine Tree) is mutató dalokat, különös figyelmet szentelve a melódiáknak, dallamoknak, amelyeket hol a gitár, hol pedig a szintetizátor szolgáltat. Az éteri, elszállós részek egyértelműen a Pink Floyd örökségét hordozzák, ráadásul igen jól gyúrják egybe ezeket a karcosabb témákkal. Entropy; Velvet Chokehold; Chloroform; Lethe – csupán néhány cím szubjektíven kiemelve, hiszen ezt a lemezt egyben kell hallgatni, úgy az igazi élmény.

A zenészek teljesítménye teljesen kielégítő és a hangzás sem hagy kívánnivalót maga után, bár ez utóbbiról a bookletben is csupán annyi van feltüntetve, hogy Helsinkiben rögzítették az anyagot, amely produceri munkálatait és keverését Tero ’Max’ Kostermaa végezte, maszterizálását pedig Minerva Pappi a Finnvox-ban. Az igényes digipack csomagolás, valamint a keménypapírra nyomott húsz oldalas booklet, amelyben minden dalhoz az általa közvetített hangulatot idéző színvilágú kép párosul, tényleg csak hab a tortán.

Talán nem az eredetiség a legfőbb erényük, és lehet, hogy csak engem nyűgöztek le ennyire, de a műfaj rajongóinak érdemes legalább egy esélyt adni ennek a lemeznek. Én is így kezdtem, aztán itt az eredménye...

10/10

Metallus (it)
By Andrea Sacchi

Nel loro sound c’è una parte di Anathema e una di Katatonia, eppure, tra gli squarci di una grande malinconia di fondo, non manca una ricerca costante della melodia gradevole, introspettiva, ma non necessariamente plumbea (se state pensando ai Paradise Lost di “One Second”, avete indovinato). Sono passati sei anni dal pur discreto “Quicksilver Clouds”, un periodo lungo che sembra aver giovato molto alla band. I finlandesi cambiano pelle e il gothic/doom di stampo My Dying Bride della precedente release lascia spazio a un ibrido etichettato come “dark metal” che prende spunto dalle atmosfere del sound inglese e lo combina all’ennui del goth rock scandinavo. Il tutto con grande naturalezza, attraverso dieci tracce scorrevoli e senza fronzoli ma ricche di sensazioni. La voce di Jani Heinola è in massima parte pulita, forse non particolarmente versatile ma più che funzionale in un contesto che nelle parti muscolari dei brani lascia spazio alle accelerazioni e al growl, adocchiando al passato dei nostri. L’uso dei synth e di alcuni lievi sfumature elettroniche è assolutamente ottimo, adatto a ricamare i pezzi con delle garbate parentesi di romanticismo, talvolta pure troppo orecchiabile si direbbe (ma perché trascurare il successo riscosso dagli H.I.M.?) ma per nulla ruffiano. Dalla spigolosa “Ignition Of The Grey Sky”, alla lacrimevole ma intrigante “We Have Ways To Hurt You”, “The Great Fleet Of Echoes” inanella una serie di brani avvincenti che non fanno registrare nemmeno un calo di tensione. E il bello è che la band non inventa nulla di così ostico o fuorviante, semplicemente combina al meglio la lezione “intelligente” impartita dai colleghi svedesi (e in generale dal post rock più atmosferico) a una facciata fruibile ma priva di trovate stucchevoli. Complimenti davvero.

8/10